Aa~ Tsukareta.

Tuli nukuttua huonosti ja nyt vähän turvottaa.
Ei, mutta väsyttää...


Tulin juuri himaan ja nyt välttelen kokeisiinlukua ja ajattelin että tämä olisi rakentavin tapa ;)

Bussissa matkustaessa aloin miettiä kaikkea, ja etenkin sitä miten kaukaselta kaikki viime vuoden asiat toisaalta tuntuu, kun taas toisaalta ne on ihan lähellä ja mukana koko ajan, joka sekunti.

Mietin Japanin alkuaikoja jaa sitä kuinka kahen kuukauden sielläolon jälkeen tajusin kuinka helvetin yksin mä oikeestaan olin. En tiedä olinko suoraan YKSINÄINEN, enkä suoranaisesti kelannutkaan niin, mutta olin yksin.

Yksin toisella puolella maapalloa.

No ei siinä ollut mitään vikaa ja pidin siitä tosi paljon, mutta mietin vaan kuinka suuri muutos se oli mun elämään Suomessa. En ollu ollut yleensä päivääkään yksin ilman turhaa hengausta ja kavereiden näkemistä, kun taas japanissa se oli juuri suurin osa arjestani.

En ollut yksinäinen, mutta yksin.

Tavallaan pidin ajatuksesta älyttömän paljon. Kuitenkin se sai mut miettimään monia asioita, esimerkiksi että miltä tuntuiskin yhtäkkiä taas olla vanhassa elämässäni, sitä miten oudolta tuntuis jos taas palaisin entiseksi minäkseni.

Suomessa olin aina tosi äänekäs ja puhuin enemmän kun ajattelin, kun taas Japanissa musta oli tullut hiljanen.

Pelottavan hiljanenkin. Esim. koulussa kun kaikki jutteli porukassa, ja vaikka mulla olis ollut kysymyksiä tai asioita joita olisin Suomessa ollessani sanonut heti, panttasin niitä ja olin vaan hiljaa ja kuuntelin.

Ihmettelin tätä itekin. Muttei se tuntunut huonolta. Puhuin kyllä kun mullta kysyttiin suoraan ilman mitään ongelmia ja näin, mutten mennyt ihmisten luokse ja alottanut keskustelua. Välttämättä. Riippuu tietysti ihmisestä.

Nyt kun mietin, mitä olisi voinut käydä jos olisin ollut erilainen, mua välillä kaduttaa se miten hiljanen olin. Se että vaikka mulla oli alusta asti ihan mahtavaa, aloin vasta kesän jälkeen elämään täysillä ja olemaan omempi itteni.

Kesän jälkeen mulle sanottiin paljon että oon muuttunut, musta oli kuulemma tullut ilkee ja pervompi ja oudompi etc ;__D

No musta oli tullut minä. Enemmän kuin aluksi ainakin.

Loppuvuodesta en eronnut mitenkään muistakaan tyypeistä sielä, paitsi olin sarkastisempi ja suorempi ja harrastin avointa dissaamista, leikilläni ja tosissani.

Japanissa olon ajan vietin helvetisti aikaa itteni kanssa. Musta tuli itsevarmempi ja rakastin itteäni enemmän kun ikinä aiemmin (se oli jo aika hyvin).

Välillä asondatessakin porukalla mulle tuli hetkiä että kelasin kuinka olisi ihana saada olla hetken itteni kanssa, ihan vaan pienen hetken kun muut menee vaikka vessaan tai johonkin.

Kaipasin usein yksinäisyyttä vaikka sitä oli mulla joka päivä reilusti, halusin lisää omaa aikaa.

Vaikka olinkin jo itteni, olin silti porukassa hiljanen. Heitin silti läppää ja puhuin aina kun jotain tuli mieleen ja osallistuin, mutta hiljanen silti. Coolilla tavalla XD

Kun lähdin takasin Suomeen mua pelotti. Se mitä kaikki tulis ajattelemaan musta kun olin niin muuttunu, se miten sopeutuisin taas vanhoihin kuvioihin. Tuntu että olin itteni vaan Japanissa, vaikka se olikin erilainen minä kun aina ennen ja mihin olin tottunut.

Järkytyin välillä ite huomatessani sanovan jollekulle että oon hiljasta tyyppiä muttei se tarkota ettei mua kiinnosta, koska olin aina ollu kaukana hiljasesta.

Toisaalta Suomeen paluussa pelkäsin sitä, että muutun takaisin siksi "vanhaksi minäksi". Pidin siitä miten olin muuttunut Japanissa, ja pidin siitä miten japaniksi pysty ilmasemaan omaa itseään paremmin kun suomeksi, koska niillä on niin paljjon erilaisia puhetapoja. Pidön siitä kyllä vieläkin mutta.

Tuntu etten pystyisi olemaan se mitä olin saavuttanut Japanissa suomeksi ja Suomessa, kaiken vanhan ja "entisen" keskellä.


Nyt sitten Suomessa huomaan, että olen palannut siksi muksi joka mä olin ennen lähtöä. Tai en ehkä ihan, mussa yhdistyy jotenkin nuo kaksi minää, mutta se vanha persoona on ehkä näkyvämpi, varsinkin läheisten ihmisten kesken.

Kuitenkin kaipaan vielä omaa aikaa ihan erilailla kun ikinä olin kaivannut ennen Japania, ja tykkään siitä.

Mua on silti alkanut taas pelottamaan tää mitä tahtia oon tässä viime ajat viettänyt, koska tuntuu että se tappaa mun Japanin minää sisälläni. Että se kuolee lopulta pois.

Kun mulla oli ollut kauan kiireistä, keasin vaan koko ajan että haluun päästä yksin itteni kanssa olemaan. Kun sitten vihdoin pääsin, tuntu.. oudolta.

Ei tyhjältä tai yksinäiseltä, mutta erilaiselta kun aiemmin.


Välillä yksinäiset hetket on ihanimpia ikinä, välillä tuntuu että haluisi vaan jäädä yksin.

En oo ikinä oikein osannu kaivata ketään, ja mulla on elämäni aikana vaan kerran ollut ikävä ketään.


Se oli pelottavaa.


Musta on muutenkin pelottava huomata olevansa riippuvainen jostakin ihmisestä tai muista ihmisistä yleensäkin. Tuntuu että se ois poissa multa itteltäni ja omalta seuraltani jos yksinollessani kelailen muita ihmisiä liikaa.

Ehkä outoa, mutta niin se vaan on.

Rakastan muitten seuraa, ja joidenkin ihmisten kanssa erotessa tuntuu aina että sisällä kuolee jotain pientä ja alan heti miettimään millon voidaan nähdä taas seuraavan kerran, mutta se on jotenkin... pelottavaa.

Riippuvaisuus on pelottavaa, koska tuntuu ettei itse voi itselleen ja omille ajatuksilleen mitään.


Ettei pysty itse auttamaan itseään.


On asioita, jotka mulla tulee varmasti aina olemaan mukana Japanissa saavutetusta minusta: oon kohteliaampi ja ajattelen ennemmin muita kun itteäni nykyään (tietysti ajattelen myös itteäni, mutta koitan kuitenkin aina kelata muita ja saan mielihyvää auttamisesta), oman ajan ja itteni arvostus ja vaaliminen...

Sitten tämä... riippuvaisuuskammoksiko sitä vois sanoa?

Ei se ainakaan sitoutumiskammoa SUORANAISESTI ole, vain sellasta että tuntuu ristiriitaselta ja epävarmalta kun haluaa kahta päinvastaista asiaa. Tai pelkää ja haluaa samaan aikaan samaa asiaa.


Tällä hetkellä oon älyttömän koukuttunu puhelimeen ja koko ajan räplään mun kännykkää (myös tämä opittu muuten Japanissa), ja se on alkanut ärsyttämään itteeni.

Oon ihan tyytyväinen että toi norjanmatka tulee tähän saumaan niin saan aikaa vähän kelailla asioita ja pakkovierotusta puhelimesta.

Ja palattuani Suomeen saan muutaman päivän ihanan yksityisen kotirauhan kun perhe on mökillä, ja sitten lähen itekin perään. Eli niitä muutamaa välipäivää lukuunottamatta tässä on pari viikkoa omaa aikaa ;)

Im looking forward!


Tässä teille teemaan sopiva biisi, jota oon aina rakastanut. Se saa aikaan kylmät väreet ja rakkauden itseään kohtaan syttymään XD

Olkaa hyvät~